Huippuvuoret – kuin palaisi kotiin

Oletko koskaan aloittanut jotakin suoraan huipulta ja sen jälkeen miettinyt, voiko mikään enää voittaa kokemustasi? Meille kävi näin, kun olimme päättämässä ensimmäistä yhteistä vaellustamme Norjan Huippuvuorilla. Tuntui, että tuota reissua ei ylittäisi mikään. Silloin emme osanneet edes kuvitella, minkälainen vaikutus Huippuvuorilla tulisi olemaan omiin tekemisiimme seuraavina vuosina ja kuinka monta kertaa saisimme vielä palata takaisin huipulle.

Huippuvuoret sijaitsee kaukana Pohjoisella jäämerellä ja paikan eristyneisyyden aistii heti sinne saapuessaan. Kun vuorten lumiset huiput alkavat hahmottua lentokoneen ikkunasta, alkaa jännittynyt odotus. Eikä ensivaikutelma petä. Jo lentokentältä eteen aukeaa panoraama, joka vastaa mielikuvia tämän “terävien vuorten” (Spitsbergen) ja “kylmien rantojen” (Svalbard) mukaan nimetyn saariryhmän maisemista: merentakainen rivi vuoria ja jäätiköitä vieri vieressä.

Ja mitä pidemmälle matka etenee, sitä enemmän paikan ihmeellisyydet alkavat hahmottua. Missään ei ole puita, kaikkialla on kiveä, lähes kaikkialla jäätiköitä ja teitä vain reilut 40 km. Paikallisen asutuskeskuksen erityislaatuisuuden voi aistia heti kyläraitille astuessaan – täällä valtaosa reilun 2000 asukkaan yhteisöstä pukeutuu rennosti retkeilyvaatteisiin, olkapäillä keikkuvat reput ja monilla myös raskaat kiväärit. Ei ihme, että tämän kylän kaupunkikuvaa dominoivat retkeilyvarusteliikkeet.

Vaikka Huippuvuorten suurimmassa asutuskeskuksessa riittää ihmeteltävää, saariryhmän erikoisuus avautuu toden teolla vasta, kun poistuu suojatulta kyläalueelta. Kyläalueen ulkopuolelta alkaa saariryhmän 3000 jääkarhun suojeltu valtakunta. Itse asiassa kylän ulkopuolelle ei jääkarhuvaaran takia ole mitään asiaa ilman asetta ja Huippuvuorten laajasti suojelluilla alueilla liikkumiseen on anottava erillinen lupa joka liittyy jääkarhujen suojeluun, niiltä puolustautumiseen, pelastautumiseen ja hauraan arktisen luonnon suojeluun. 

Ei siksi ihme, että ensimmäinen lähtö keskelle tuntematonta erämaata kauas kaikesta asutuksesta hieman hirvitti meitäkin. Ensijännityksen jälkeen paikan mystinen, ajaton tunnelma vei kuitenkin mennessään ja lumouduimme sulamisvesien jäljistä maastossa, miljardien vuosien luonnonhistorian näkymisestä vuortenseinämien kerrostumissa, lukemattomista fossiililöydöistä, harvojen villieläinten pelottomuudesta ja kasvien kyvystä sinnitellä saarten karuissa arktisissa olosuhteissa. 

Meillä on sittemmin ollut onni saada vierailla Huippuvuorilla viitenä kesänä peräkkäin, eikä paikka ole sinä aikana menettänyt hiukkaakaan lumovoimastaan. Olemme kiitollisia siitä, että saamme kokea tämän ainutlaatuisen saariryhmän karun, ihmeellisyyksiä täynnä olevan, hauraan luonnon yhä uudestaan. Saarille saapuminen tuntuu joka kerta siltä kuin palaisi kotiin ja olemme taas huipulla. Sitä tunnetta ei tunnetusti voita juuri mikään!